Benchmarkkausta Bostonissa

Näillä Harvardin kampuksen tuoleilla olisi monta tarinaa kerottavanaan.

Future-hanke mahdollisti heinäkuisen matkani Bostoniin, jossa osallistuin EdTech Teacherin järjestämään seminaariin Harvardin kampuksella.  Oli mielenkiintoista nähdä sikäläistä täydennyskoulutusta ja toisaalta kuulla missä mennään esimerkiksi flipped classroomin osalta. Osallistujat edustivat kaikkia kouluasteita ja sekä yksityistä että julkista sektoria.

Vinkkejä ja linkkejä

EdTech Teacherin sivut  ja ning ovat ihan penkomisen arvoiset ja heillä on myös hyvä Vimeo-kanava. He perustavat kurssinsa CRCD-malliin, joka tulee sanoista collect – relate – create – donate. Ajatuksena on, että ensin kerätään relevanttia materiaalia  johon sitten perehdytään pienryhmissä peer-to-peer oppimista hyödyntäen. Pienryhmä soveltaa oppimaansa käsillä olevaan haasteeseen ja jakaa sitten kokemuksensa avoimesti muiden kanssa.

EdTech Teacherin kursseilla tehtävät on muokattu haasteiksi soveltaen monessa USA:n kouluissa käytössä olevaa challenge based- mallia. Opiskelijoille annetaan tilanteesta riippuen suppeampi tai laajempi tehtäväksianto ja siihen liittyviä kysymyksiä ja oheismateriaalia. Tällä lähestymistavalla pyritään pois ”ja nyt kaikki painavat tätä näppäintä” koulutuksista. Eri tasoiset haasteet ovat luonteva tapa eriyttää opetusta tietotekniikassa, jossa tasoerot opiskelijoiden kesken voivat olla aika huimat.

Flipped classroom – enemmän kuin kasa videoita

Yhtenä aiheena oli flipped classroom. Pahimmillaan se on loputon kasa videoita, joita oppilaiden oletetaan katsovan kotona. Parhaimmillaan se on loistava, yksilöllistä oppimista tukeva lähestymistapa. Lähtökohtana on, että substanssin oppimiseen on tuotettu joko jonkun ulkopuolisen henkilön, opettajan tai  opettajan ja opiskelijoiden toimesta materiaalia, joka on riittävän selkeää ja tarpeeksi palasteltua, jotta opiskelijat voivat käydä sitä itsenäisesti läpi ja omaksua keskeisen teoriasisällön. Parhaimmillaan prosessiin on rakennettu vuorovaikutteisuutta jolloin opiskelijat voivat yhdessä pohtia sisältöön liittyviä kysymyksiä heti tuoreeltaan tai ainakin kommentoida ja kysyä opettajalta jos jokin kohta jää epäselväksi. Materiaali voi sisältää myös tukiaineistoa, esimerkiksi sanastoa maahanmuuttajaoppilaille tai linkkejä aiempiin kokonaisuuksiin, jotka tukevat uuden oppimista.  Koulussa tuntityöskentelyn fokus on teorian soveltamisessa harjoitusten, esitelmien, projektien tms. muodossa.

Sen verran työtä Flipped classroom vaatii, että yön yli sitä ei tehdä, eikä kerralla kannata lähteä muuttamaan kaikkea.  Ennemminkin kannattaa lähteä miettimään minkä kokonaisuuden oppimista tämä lähestymistapa palvelisi nykykäytäntöä paremmin. Sitä voi soveltaa johonkin tiettyyn kursiin tai yksittäiseen asiasisältöön. Suunnittelun tulisi aina lähteä opittavasta kokonaisuudesta eikä videoiden teosta. Keskeisiä kysymyksiä suunnittelun tueksi:

1. Mikä on opittavan asian ydinsisältö?
2. Liittyykö sisältöön keskeisiä käsitteitä, jotka tulee hallita? -> Tarvittavaa oheismateriaalia?
3. Miten sisältöä voisi konkretisoida? -> Kuvat, kaaviot, piirrokset, tms.?
4. Löytyykö opiskelijan arjesta käytännön esimerkkejä? -> Voisiko teorian ja käytännön yhdistäa mielenkiintoisella tavalla?
5. Mitä laitteita ja sovelluksia opiskelijoilla (ja opettajalla) on käytössä koulussa/kotona?

Käymällä kysymykset 1 – 5 läpi ajatuksella, saadaan kokonaiskuva siitä mitä ja missä muodossa olevaa materiaalia kannattaisi tuottaa. Vastaus voi toki olla videoklippejä, mutta kuten totesin, ne eivät ole itsetarkoitus tai suunnittelun lähtökohta.

Totuus on kuitenkin, että lapset ja nuoret ovat kovia  kuluttamaan videoita omaehtoisesti,  mutta harvemmin se liittyy meillä mitenkään koulussa opittaviin sisältöihin. Oma 12-vuotias poikani on opetellut kaikkea mahdollista korttitempuista temppupotkulautailuun katsomalla YouTubea ja opittuaan temppuja, hän on vuorostaan tehnyt omia videoita kaveriporukalla. Flipped classroom pistikin miettimään miksi USA:ssa opettajat eivät hyödynnä opiskelijoiden osaamista enemmän ja tee videoita yhdessä. Eri ryhmät voisivat tehdä materiaalia toisilleen tai ylemmät luokat alemmille jne.  Olemme Omniassa Mobiilisti-hankkeessa  tehneet videoita yhdessä opiskelijoiden kanssa ja kokemukset ovat varsin positiivisia.  Ammatillisella puolella videot palvelevat sekä oppimisessa että osaamisen osoittamisessa.

Muutama sana sovelluksista. Bostonissa käytettiin Screencastomaticia tekemään ruutukaappausvideoita läppäreillä. iPadille on tarjolla runsaasti eri sovelluksia, joilla voi tehdä videomateriaalia esimerkiksi

• Explain Everything
• ScreenChomp
• Educreations
• Display Record

Flipped classroom on ollut esillä myös suomalaisissa Facebook-keskusteluissa. Mielenkiintoista nähdä mitä avauksia tuleva lukuvuosi tuo tullessaan.  Itse tulen ainakin tekemään joitain kokeiluja omien peruskoulussa olevien lasteni kanssa, niistä lisää kunhan kokemuksia kertyy.

Kesän molemmat USA:n matkat olivat antoisia sekä sisällön että verkostoitumisen näkökulmasta. Syyskuussa väsään esitystä ensi kesän ISTE konferenssiin, toivottavasti muutkin suomalaiset innostuvat.  Joskus kannattaa lähteä merta edemmäs kalaan.

Koppeja ISTE2012 konferenssista

ISTE2012, 24-27.7. oli erittäin antoisa konferenssi ja aineistoa kertyi runsain mitoin. Linkkejä ja materiaalia keräämme porukalla wikiin, jonka linkitän tänne elokuussa. Tässä kuitenkin joitain koppeja heti tuoreeltaan.

Keynoteista kannattaa katsoa ainakin tämä Yong Zhaon esitys. Varsinainen esitys alkaa kohdasta 54:56  ja diat löytyvät Zhaon blogista esitysten alta.  Zhao pohtii USA:n koulutusjärjestelmää  mm. PISA-tulosten  ja yrittäjyyden näkökulmasta, samoista aiheista lisää hänen tuoreessa kirjassaan. Hänen entisessä kotimaassaan Kiinassa, PISA-tulokset ovat loistavia, mutta maassa haikaillaan yrittäjyyden perään ja nykyisessä kotimaassaan USA:ssa tilanne on juuri päinvastainen. Zhaon mukaan pärjätäksemme jatkossa, tarvitsemme koulutusjärjestelmän, joka ruokkii luovuutta ja kannustaa yrittäjyyteen. Hyvät PISA-tulokset eivät takaa menestystä kansakuntana. Jos kiinnostaa mitä hän sanoo Suomesta, kelaa videota kohtaan 1:07

Yleensä konferenssien anti on laidasta laitaan, mutta ISTEssä 80 %  sessioista, joissa kävin oli vähintään hyviä, suurin osa jopa erinomaisia. Osa ohjelmasta oli lisämaksullista, mutta kun kerran lähti merta edemmäs kalaan, kannatti mielestäni maksaa 99 USD puolen päivän työpajasta.

Ohjelmaa oli runsain mitoin ja maaliskuussa kun ohjelma julkaistaiin, vietin pari tuntia verkossa eri sessioiden ja työpajojen kuvauksia lukien. Paikan päällä huomasin, että se kannatti. Etukäteen ilmoittautuneet pääsivät lipulla sisään, muut jonottivat ja toivoivat, että paikkoja jää. Useimmiten jonottajat eivät mahtuneet saleihin.

Ensimmäinen ISTE-päivä alkoi antoisalla työpajalla Design Thinking at School, vetäjänä Ewan Mcintosh,  Notosh. Ewanin esitys pohjautui Stanford Institute of Designin malliin, josta lisää tässä wikissä. Kouluissa, joissa mallia sovelletaan, suunnitellaan oppimiskokonaisuuksia ja -kokemuksia/elämyksiä. Oppiminen ei ole tiedon syöttämistä. Ei lähdetä liikkeelle valmiista kysymyksistä joihin yritetään vastata vaan pohditaan mikä olisi riittävän laaja ja kiinnostava kysymys, joka ratkaistaan.  Maassa, jossa valtaosa kokeista on rasti ruutuun/monivalintaa,  muutos on erityisen ravistava, joskin suomalaisen peruskoulun työkirjoja jonkin verran selanneena sanoisin, että  myös meillä on oppimista tästä mallista. Design thinking for schools lähtee uteliaisuudesta, luovasta kysymyksen asettelusta, ihmettelystä, toimintatutkimuksesta, palautteesta, sitoutumisesta. Kun  kysymykset lähtevät oppijoista, löytyy motivaatiota etsiä vastauksia.

Ewanin lista hyvän kysymyksen tunnusmerkeistä vapaasti käännettynä:

1. Onko kysymyksellä merkitystä? (Ei siis tasoa ihan sama.)
2. Onko kyseessä oikea/aito kysymys? (Ei työkirjan tyyppiä kysymällä kysytty.)
3. Onko se riittävän monipuolinen? (Vastaus ei löydy suoraan Googlesta.)
4. Herättääkö se utelaisuutta/luovuutta?

Opiskeltava aihe voidaan aluksi esittää melko yleisellä tasolla.  Sen ympärille kootaan ”laatikollinen” aiheeseen liittyvää asiaa kuten linkkejä, artikkeleita, esineitä, videoita, jne.,  näitä tutkimalla syntyy itse kysymys tai väittämä, jota lähdetään ratkaisemaan. Tähän aiheeseen täytyy ehdottomasti palata syksyllä kokeilujen kera…

ISTE2012 teemana oli uusien ulottuvuuksien löytäminen. iPadejä ja yleensä teknologian käyttöä oppimisessa pohdittiin monessa esityksessä ja pedagogisten mallien lisäksi hihaan tarttui kasapäin appsejä, joita täytyy ehtiä testailemaan ennenkuin suosittelen eteenpäin. Monessa esityksessä käytettiin Bloomin taksonomiaa appsien luokitteluun. Tässä pari erinomaista linkkiä aiheesta http://tools4blooms.weebly.com/index.html ja http://www.schrockguide.net/bloomin-apps.html .

Uusia ulottuvuuksia oli tarjolla myös härpäkkeissä. Näitä Swivl oli ehdoton suosikkini. Tullaan varmasti tilaamaan ja testaamaan.

Lisää ISTE-kirjoituksia ja materiaalia kunhan toivun jetlagista ja loma etenee.

Pojat tekee projektin

Torstai oli ITK-päivä. Digiveikot virittelivät kansan tunnelmaan laulamalla tuhansien projektien maasta, jossa muutama eurokin vilahti . Opetusministerin puheessa tietoyhteiskunta jalkautui sarjaksi valintoja ja pieniä tekoja, jotka vievät monipuolisille vesille ja yhdistyvät valtavirtaan uiviksi käytännöiksi.

ITK keräsi jälleen runsaan yleisön. Varjopuolena oli ahtaat salit, jonne kaikki halukkaat eivät mahtuneet. Tiukkaa teki ainakin pohjakerroksen pienissä saleissa, joissa olin kuuntelemassa esityksiä iPadien käytöstä. Paloturvallisuus ym. määräykset kalpenivat, kun salien käytävät ja reunat täyttyivät kuulijoista.

Digiveikkojen lauluun palatakseni, Suomi on todellakin tuhansien projektien maa. Laulussa niitä pyörittivät pojat, mutta tasa-arvon hengessä opetusministeri totesi, että tyttöjen rooli on varmasti yhtä merkittävä. ITK:ssa esillä olleet iPad/tabletti-projektit olivat erityisen lähellä sydäntäni kun olen itsekin useassa sellaisessa mukana.

Kotiin ajaessani mietin, miten uusissa projekteissa voitaisiin hyödyntää tehokkaammin aiempien tai käynnissä olevien projektien tuloksia. Ainakin tabletti-projekteissa pähkäillään melko lailla samojen kysymysten kanssa eri kouluasteilla. Miten saisimme hyviksi todetut ratkaisut ja käytännöt tehokkaasti jakoon kouluasteeta riippumatta?

Valitettavasti tabletit tuntuvat monessa oppilaitoksessa jopa syventäneen juopaa tietohallinnon ja pedagogien välillä. Ei ole harvinaista, että kunnan tai koulun tietohallinto jättäytyy projektin ulkopuolelle. Innokkaista pedagogeista on monessa koulussa löytynyt sen verran it-osaamista, että kohtuullisen helposti hallinnoitavien tablettien kanssa pärjätään ja tietohallinto ummistaa silmänsä.

Asenteita on moneen lähtöön, eräässä pk-seudulla olevassa oppilaitoksessa,  tietohallinto oli ilmoittanut pedagogeille tutkivansa parhaillaan tabletteja ja ilmoittavansa sitten aikanaan mitkä laitteet tukevat parhaiten pedagogiikkaa…. Tarvitaanko taas uusi projekti, jotta saadaan tietohallinto ja pedagogit saman pöydän ääreen? Monissa oppilaitoksissa/kunnissa puhutaan harhaan johtavasti IT-palveluista. En kutsuisi tuota me valitsemme puolestanne- asennetta palveluksi.

ITK-viikolla ilmestyneessä Opettaja-lehdessä oli it-alan tutkija Antti Pirhosen haastattelu. Haastateltava toi vahvasti esille tietotekniikka/some-kriittisen kantansa. Hän kuitenkin totesi, että koulun tehtävä on tuottaa aktiivisia, omilla aivoillaan ajattelevia, sivistyneitä maailman kansalaisia. Herää kysymys miten se on mahdollista, ilman tietotekniikka- ja some-osaamista?

Antti Pirhonen puhuu haastattelussa myös ruudun viemästä ajasta, verkkopiuhan vaikutusta ja kyyhöttämisestä koneen äärellä.  Määrittelevätkö nuo termit enää tämän päivän tieto- ja viestintäteknologiaa?

Elämme tablettien, mp3-soittimien ja älykännyköiden maailmassa, jossa verkko on osa arkipäivää.  Verkossa pistäydytään hakemassa tietoa,  osallistumassa keskusteluun, jakamassa asioita, jne. Harva mobiililaitteen omistaja jumiutuu tuntikausiksi tuijottamaan ruutua. Verkostot, kirjat, kuvat, videot, pelit, leffat ja musiikki kulkevat taskussa tai laukussa. Uusi teknologia ei vangitse sisätiloihin edes koulussa ellei opettaja niin päätä.

Paikasta riippumaton oppiminen, ääni, kuva, video, teksti ja niihin liittyvät sovellukset tarjoavat upeita mahdollisuuksia monipuolistaa oppimista vauvasta vaariin. Kyse on siitä, miten ennakkoluulottomasti ohjaamme oppijoita hyödyntämään uusia mahdollisuuksia.

Miten saisimme valtakunnallisella tasolla eri kouluasteiden kehittäjät yhteen ja entistä monipuolisempia oppimismahdollisuuksia kaikille lapsille, nuorille ja aikuisille?  Projektien ulkopuolelle jää paljon kouluja, joissa ei ole kehittämisestä innostunutta johtoa tai opettajia. Pitäisikö meillä olla kansallisia kehittämisagentteja, jotka levittäisivät projektien tuloksia kaikkiin kouluihin?

Opetusministeri totesi, että meillä on arviolta 110 000 nuorta vailla toisen asteen tutkintoa. Olisiko mobiili taskukoulu vaihtoehto niille, joita koulun seinät ahdistavat?

Onko netissä toimivilla treffipalveluilla jatkossa valikoimissaan myös oppimistreffejä? Palvelun avulla samasta aiheesta kiinnostuneet ihmiset voisivat löytää toisensa tyyliin 45-vuotias kiinaa podcasteista opiskeleva nainen hakee noin tasolla kolme olevia muita kiinaa opiskelevia virtuaalitapaamisiin pari kertaa viikossa. Nǐhǎo!

Koulutus taskussa – silmäkarkkia ja pedagogiikkaa

Osallistuin pe-la IT-kouluttajien koulutus taskussa-kevätseminaariin, jossa pohdittiin mobiilioppimisen olemusta ja tutustuttiin tarjolla oleviin laitteisiin ja sovelluksiin. Paikalla oli parikymmentä innokasta ja ennakkoluulotonta kokeilijaa, joita hidasti ainoastaan laivan ja hotellin välillä tökkivä verkkoa.

Puhujat esittelivät mobiilioppimista ja -ohjausta eri kouluasteilla ja jakoivat omia kokemuksiaan. Tässä oma esitykseni:

mOppiminen – Koulutus taskussa

View more presentations from Mervi Jansson

Osallistujien joukossa oli pesunkestävä työelämän edustaja, ohjelmoija ja yrittäjä Elias Pietilä Qvikistä. Jos olet ladannut App Storesta tämän sovelluksen, olet yksi yli 10 miljoonasta Eliaksen asiakkaasta. 

Sen lisäksi, että Elias osaa tehdä koukuttavia sovelluksia (meillä on vietetty hetki jos toinenkin virtuaalilabyrintin parissa), hänellä oli keskustelua herättäviä näkemyksiä siitä, mitä työelämä odottaa valmistuvalta mobiiliohjelmoijalta.  Minusta Eliaksen kommentit pätevät muillekin aloille.

Eliaksen mielestä täydellinen työntekijä omaa samat ominaisuudet kuin täydellinen yrittäjä, intohimo ja harrastuneisuus ovat ratkaisevia.  Koulussa oppii perusteet ja luo verkostoja, mutta koulun ei voida olettaa olevan kehityksen kärjessä nopeasti muuttuvilla aloilla kuten mobiiliohjelmoinnissa. On hyödyllisempää oppia miten asioita otetaan haltuun kuin oppia asioita yksityiskohtaisesti, koska ne muuttuvat niin nopeasti. On eri asia olla täydellinen kuin valmis. Bisnes ja yhteisön etu vaativat riittävää ketteryyttä ja kykyä tehdä päätöksiä, jotka vievät yritystä eteenpäin. Mobiilisovelluksen tulee tarjota silmäkarkkia eli näyttää hyvältä ja olla käyttäjäystävällinen – sen ei tarvitse olla ohjelmoinnin mestariteos.

Jos palataan tuohon koulun rooliin. Oikea asenne, usko siihen, että uusia asioita voi ja pitää ottaa haltuun on valttia työelämässä. Koulun tulisi innostaa elinikäiseen oppimiseen, sillä vaikka olisit alasi ekspertti, ala voi muuttua siten, että osaamisesi ei  enää riitä. Tuli mieleeni erään kustantamon työntekijä, joka ennusti Facebookissa, että HTML5 häviää  Flashille ja Applen tuotteet sen mukana…

Lähivuosina on tulossa leikkauksia eri kouluasteiden rahoitukseen ja  monet oppilaitokset, koulutusohjelmat ja uudistukset ovat suurennuslasin alla.  Tähän saumaan Opetushallitus julkaisi sosiaalisen median opetuskäytön suosituksensa. Käytännön toimenpiteinä peräänkuulutetaan muun muassa päivitettävää tietostrategiaa, toimintamalleja, jalkautusta ja entistä monipuolisempaa mediakasvatusta. Nähtäväksi jää miten kunnissa ja kouluissa otetaan nämä suositukset vastaan. Haasteita riittää, sillä monessa oppilaitoksessa tietohallinto on toistaiseksi keskittynyt rajoittamaan suosituksessa mainittujen palvelujen käyttöä, eikä vierasverkkoa, josta niihin pääsisi, ole tarjolla läheskään joka oppilaitoksessa.

Entä sitten omien laitteiden käytön salliminen koulussa?  Halusin herättää aiheesta keskustelua seminaarissa, sillä uskon sen olevan lähitulevaisuutta ainakin ammatillisen koulutuksen puolella.  Jos ja kun käytetään pääsääntöisesti pilvipalveluja, ei mobiililaitteen merkillä ole väliä.

Perusopetuksen puolella monet ovat sitä mieltä, että laitteet eriarvoistavat.  Entä jos laitteen käytön kieltäminen eriarvoistaa? Milloin aletaan käyttää maalaisjärkeä ja nähdä mahdollisuuksia uhkakuvien sijaan? Suosituksessa nimittäin todetaan, että älypuhelinten ja muiden mobiililaitteiden käytöllä monipuolistetaan oppimisympäristöä ja oppimisen siirtymistä eri paikkoihin ja tilanteisiin. Tiedän, että näin tapahtuukin joissain kouluissa. Toivottavasti tasa-arvon nimissä nämä hyvät käytännöt leviävät niihinkin kouluihin, joissa näin ei vielä ole. Ainahan voi toivoa…

Paperiton konferenssi

Online Educa oli tänä vuonna entistä paperittomampi kiitos iPadin.  Pyrin konferensseissa välttämään lippuja ja lappuja sillä yleensä ne jäävät pyörimään laukkuun ja päätyvät lopulta roskikseen. Sen sijaan digitaalisesti tallennettu tieto on helppo arkistoida heti, eikä se vie tilaa matkalaukussakaan. Olisi hienoa jos ensi vuonna Online Educassa entistä usempi näytteilleasettaja korvaisi esitteet esimerkiksi QR-koodeilla.

Konferenssiin valmistautuminen alkoi lentoasemalla, jossa latasin iPadiini tulevien päivien ohjelman PDF:nä Online Educan nettisivulta. Tyypillisesti Berliinissä on useita rinnakkaissessioita ja on mahdollista, että joku sessio on jo ennakkoon täynnä, joten oman ohjelman koostaminen vaatii suunnittelua. Avasin ohjelman GoodReaderissä , jotta pystyin tekemään PDF-dokumenttiin merkintöjä.

Rekisteröinnin yhteydessä sain salikartan, jonka kuvasin. Nyt oli sekä ohjelma, että kartta samalla laitteella. Sessioissa tein muistiinpanoja iPadin muistiot-sovelluksella ja ottamalla kuvia esityksistä. Saamani käyntikortit kuvasin saman tien, jotta hyvä kontakti ei olisi kortin varassa. Photosyncillä pystyin jakamaan kuvia myös muiden i-laitteiden omistajien kanssa. Kun esittäjä viittasi verkossa olevaan materiaaliin, oli näppärää googlata ja linkittää sisältöä muistiinpanoihin tai avata e-julkaisu iBooksissa.

Jokaisesta esityksestä oli mahdollisuus antaa palautetta paperittomasti, skannaamalla salin ovessa oleva QR-koodi.

Kun meidän tiimiläisiä ja sessioita oli monta, jaoimme kokemuksia ja suunnittelimme tulevaa ohjelmaa tekstiviestein, Twitterissä ja Facebookissa.

Meillä oli tänä vuonna Esko Liuksen kanssa yhteisesitys Online Educassa. Twitterin ja Facebookin kautta saimme heti esityksen jälkeen mahtavaa palautetta  ja ne, jotka eivät päässeet kuuntelemaan, saivat maistiaisia kun Helena Rajalinna streamasi Facebookiin pätkän esityksestämme.

Kuusi tuntia sitten latasin esityksemme Slideshare-palveluun ja jaoin linkin Twitterissä ja Facebookissa. Online Educassa meillä oli noin 70 hengen yleisö. Viimeisen kuuden tunnin aikana esitystä on katsottu Slidesharessa 259 kertaa, kiitos koti- ja ulkomaisten facebookaajien ja tviittajien.

Vocational Learning Goes Mobile OEB2011 Omnia

View more presentations from Mervi Jansson

Sokerina pohjalla melkein paperittomassa konferenssissa oli Air Berlinin lähtöselvitys, joka  onnistui hyvin kännykällä. Paperisen tarkistuskortin korvasi viivakoodi.

Jokohan järjestäjät malttaisivat ensi vuonna luopua konferenssilaukusta, jossa on vuosi vuodelta vähemmän sisältöä ja joka tupaa jäämään hotellihuoneen roskakoriin.

Saako teidän koulussa kuvata?

Viimeisen parin viikon aikana yksityisyys on noussut yhdeksi keskustelun aiheeksi vetämissäni sosiaalisen median koulutuksissa. Itse puhun monimediaisen yhteisöllisen tuottamisen puolesta, jolloin törmätään väistämättä kysymykseen saako koulussa kuvata tai videoida, ketä ja missä ja vielä miten tuotoksia saa jakaa.

Kuvaaminen julkisella paikalla on sallittua eikä lupaa tarvitse kysyä erikseen. Pitää kuitenkin muistaa, että kuvaan ei saa liityä kohdetta loukkaavaa sisältöä. Koulut ovat julkisia paikkoja, mutta monien koulujen järjestyssäännöissä kielletään kuvaaminen ja oppituntien tallentaminen. Joissan kouluissa kännyköiden ja mediasoittimien käyttö on kokonaan kiellettyä. Tässä ote erään ammatillisen oppilaitoksen  järjestyssäännöistä: ”Soittimien, matkapuhelimien ja -viestimien sekä kameroiden käyttö oppituntien ja opetustilanteiden ja tilaisuuksien aikana on kielletty. Myös oppituntien ja opetustilanteiden nauhoittaminen tai kuvaaminen on kielletty. Oppitunnin opettaja voi erikseen antaa luvan opetukseen liittyvään matkapuhelimen käyttämiseen tai oppitunnin nauhoittamiseen / kuvaamiseen.”

Herää kysymys miksi? Monimediainen dokumentointi on tätä päivää. Erityisesti ammatillisissa opetuksessa on tilanteita, joissa kuvat/videot tukisivat oppimista huomattavasti paremmin kuin muistiinpanot. Ymmärrän vielä sen, että kuvia/videoita kiellettäisiin jakamasta nettiin, mutta se, että oppilas ei saa kuvata materiaalia edes omaan käyttöönsä ei ole tätä päivää. Samaan aikaan rapakon takana oppilaitokset jakavat vapaasti kokonaisia kursseja netissä.

Jos tilannetta tarkastellaan oppilaan kuvaamisen näkökulmasta, yleensä koulut pyytävät lupaa joko kuvattavalta itseltään ja/tai hänen huoltajaltaan. Kuvausluvasta on hyvää tekstiä mediakasvatus.fi-sivustolla.

Entä sitten työssäoppimispaikoissa kuvaaminen? Tilojen haltija voi kieltää kuvaamisen, näin ovat tehneet esimerkiksi useat ostoskeskukset ja joukkoliikennevälineet. Yritysten tiloissa kuvaamiseen tarvitaan pääsääntöisesti lupa, mutta jos oppilas on työssäoppimassa yrityksessä ja työ tapahtuu julkisella paikalla, esimerkiksi messuilla tai puistossa, kuvaaminen on sallittua. Selkeintä on sopia mitä oppilas tulee kuvaamaan, kertoa miksi hän kuvaa ja sopia miten materiaalia tullaan käyttämään.

Opettaminen on minusta julkista työtä, joten itse vierastan ajatusta, että opettajaa ei saisi kuvata opetustilanteessa. Tosin opettajan ja oppilaan kuvaaminen ei ole itsetarkoitus vaan opetettavan asian visualisointi. Jos opetetaan sorvin käyttöä, kuvataan sorvin käyttöä. Toki opettaja tai oppilas varmasti vilahtaa kuvassa kun laite ei käytä itse itseään.

Tekijänoikeudet ja tietosuojakysymykset  nousevat lähivuosina varmasti entistä useammin otsikoihin kun koulut hankkivat tabletteja ja mediasoittimia.  Jos mietitään hyviä syitä hankkia näitä laitteita kouluihin, monimediainen tuottaminen ja dokumentointi ovat top 10-listallani.

Suomi halutaan nostaa kansainväliseen kärkeen opetusteknologian innovatiivisessa käytössä. Siihen ei riitä se, että opettaja osaa käyttää älytaulua ja oppilaat tabletteja tekstin tuottamiseen ja tiedon hakemiseen netistä.

Olisiko aika puhaltaa pölyt koulujen järjestyssäännöistä ja päivittää ne tälle vuosisadalle?  Sehän voisi liittää osaksi koko koulun yhteistä mediakasvatusprojekta.

Tietosuoja- ja tekijänoikeuskysymykset askarruttavat varmasti monia opetusalan työntekijöitä. Tässä löytämiäni hyviä linkkejä aiheesta:

• Netissä olevien kuvien käytöstä opetuksessa.
• Opas lasten ja nuorten haastattelijoille ja kuvaajille.
• Saako YouTuben videoita esitää kouluissa ? Katso  Tekijänoikeus-blogi.
• Opetuksen tekijänoikeus- ja tietosuojakysymyksiä, tekijänoikeusneuvos Viveca Still
• IT-kouluttajien viikon pulmat, aiheena tekijänoikeudet.

Mobiiliviidakossa polkuja raivaamassa

Onko mobiilioppiminen sitä, että jokaiselle luokkatilassa olevalle annetaan iPad käteen? Entä sitä kun työssäoppijalta kysellään kuulumisia tekstiviestein? Vai kenties sitä, että iPodin Facetimella viestitään opettajan kanssa?

Meillä on oppijoina yksilölliset tarpeet ja tämän tulisi näkyä myös m-oppimisessa ja -ohjauksessa. Yksi tarvitsee enemmän tukea yksityiskohtien muistamisessa, toinen taas hyötyy mahdollisuudesta harjoitella opeteltavaa asiaa pidempään tai oikea-aikaisesta mahdollisuudesta kysyä neuvoa esimerkiksi työssäoppiessaan.

Monet yhdistävät m-oppimisen ja -ohjauksen tekstiviesteihin. Niiden hyvä puoli on toki se, että lähettäminen ja vastaanottaminen onnistuu kaikilla kännyköillä. Tekstiviestit ovat kuitenkin murto-osa siitä,  mistä pitäisi puhua kun sunnitellaan m-oppimista ja -ohjausta. Suomalaisten kännykän käyttö on tutkimuksen mukaan jäännyt jälkeen monista muista maista. Olemme suosineet Nokian laitteita ja niiden käyttöjärjestelmän kömpelyyden vuoksi emme ole viitsineet käyttää niillä internetiä, saati monimutkaisempia sovelluksia. Oppilaitosten tulisi avoimesti vertailla saatavilla olevia laitteita nimenomaan oppimisen ja ohjauksen näkökulmasta.

Nykyisillä älykännyköillä, tabletteilla ja kosketusnäytöllisillä MP3-soittimilla voidaan tuottaa ja kuluttaa monimediaista materiaalia. Kuvat, videot, sarjakuvat ja piirrokset, höystettynä äänellä ja tekstillä, avaavat uusia mahdollisuuksia havainnollistamiseen. Eri käyttöjärjestelmille suunnitellut sovellukset helpottavat sisällön tuottamista. Videopuhelut, streamaukset ja chatti elävöittävät kommunikointia.

No mitä se mobiilioppiminen sitten on?

MoLeNet -projektissa se nähdään käteen mahtuvien laitteiden ubiikkina käyttönä opetusta ja oppimista tukien. eLearning Guild määritelee sen aktiviteettina, joka tukee yksilön tuottavuutta informaation tuottamisessa, jakamisessa ja kuluttamisessa laitteella, joka käyttää verkkoyhteyttä ja mahtuu taskuun tai laukkuun. Se ei ole e-oppimista pykälää pienemmällä laitteella.

M-oppiminen tulisi nähdä osana kokonaisuutta, eikä niinkään itsenäisenä oppimisen kanavana. Kyse on oikea-aikaisesta vahvistamisesta ja tukemista. Mikäli isompi kokonaisuus halutaan viedä mobiilikanavaan, tulisi se pilkkoa itsenäisiksi mikrokursseiksi, joista jokainen sisältää rajatun osan opittavasta kokonaisuudesta. Pitkien luentotallenteiden ja power point-esitysten jakaminen ja tihrustaminen pieneltä näytöltä ei toimi. M-oppimateriaalin tulee olla kompaktia, selkeää ja mieluiten eri kokoisille laitteille opitimoitua.

Clark Quinn on kirjoittanut hyvän kirjan Designing mlearning. Hän jakaa m-oppimisen neljään eri ulottuvuuteen, jossa jokaisessa voidaan hyödyntää laitteiden monimediaisia ominaisuuksia:

Mitä tämä tarkoittaa käytännön opetus- ja ohjaustyössä?

Sitä, että:

• tekstiviestitasolta tulee päästä eteenpäin
• tarvitaan erilaisia laitteita eri tarpeisiin
• tarvitaan ihmisiä, jotka testaavat sovelluksia ja pilvipalveluja ja neuvovat niiden käytössä
• IT- ja peda-osaajien tulee yhdessä löytää uusia toimintamalleja
• opettajan rooli ja osaamistarpeet muuttuvat
• opettajien työvälineiden valinnassa tulisi huomioida m-oppimisen näkökulma

Haasteita siis piisaa mobiilioppimisen viidakossa!

Ergonomiaa ja härpäkkeitä iPadille

Olen käyttänyt tänä kesänä läppäriä kaksi kertaa, joista toinen oli liikaa. Niska kramppasi jo illalla ja seuraavana päivänä aloin googlailla kännykällä ergonomiatuotteita iPadille, jotta netin käyttö ei olisi vain kännykän varassa.

Toivoin löytäväni jonkinlaisen lattiatelineen iPadille, jotta voisin istua nojatuolissa ja lukea/surffata siten, että iPad olisi sopivasti silmien korkeudella. Siispä googlaamaan. iPad floor stand haulla löytyi muutamia malleja.

Näistä iProp ja iPad Butler näyttivät lupaavimmilta. Valitsin iProp-jalustan, koska se näytti helpolta säätää tarpeen mukaan. Onneksi iPropin nettisivuilta pystyi tilaamaan jalustaa myös Suomeen. Kahden päivän kuluttua UPS:sta soitettiin ja kyseltiin tilauksen sisältöä, siitä kun joutui valitettavasti maksamaan tullia ja alv:n. En ole vielä saanut laskua, joten lopullinen hinta on arvoitus. iProp sen sijaan saapui alta viikossa ja mahdollistaa tämänkin bloggauksen 🙂 Voin lämpimästi suositella!

Kun iPad oli saatu ergonomiselle korkeudelle, alkoi tehdä mieli pientä langatonta näppistä. iPadiin löytyy kyllä näppäimistöjä maailmalta, mutta niistä puuttuu nämä meidän erikoismerkit. Lopulta löysin tämän artikkelin, jossa esiteltiin Logitechin uusia tuotteita. Logitech tablet keyboard vaikutti juuri sopivalta tuotteelta ja mikä parasta, sitä löytyi Verkkokauppa.comin varastosta. Kun hintakaan ei ollut paha, piti lähteä ostoksille. Kaupassa hihaan tarttui myös tuo artikkelissa mainittu kaiutin. Eihän sitä koskaan tiedä milloin sellaistakin tarvitsee. On avuksi jos iPadin yhdistää tykkiin ja näyttää vaikka videoklipin vähän isommalle yleisölle.

Näppäimistöä piti tietysti testata ja niinpä istun tässä olohuoneen sohvalla ja bloggaan ergonomisesti. Tuntuma on oikein hyvä, eikä sormen käyttäminen hiirenä häiritse.

Ergonomisen käytön lisäksi opetusalalla tulee tilanteita, jossa iPadin suojaaminen ja kantaminen vaativat apuvälineitä. iPad2:lle saa jo hyvän valikoiman suojia. Itse olen testimielessä hankkinut myös järeämmän sorttisen vaihtoehdon eli Otterbox Defenderin. Vastaavasta kännykkämallista on hyviä kokemuksia iPhonen suojana. On kestänyt moitteettomasti vuoden ajan 10-vuotiaan päivittäisessä käytössä. Jostain syystä iPad2:n Otterbox Defenderiä ei pystynyt tilaamaan Amazon.uk:stä Suomeen vaan se piti tilata Amazon.comin kautta. Sen sijaan Utility Series Latch-paketin sai Amazon.uk:stä. Otterboxin omilta sivuilta ei kannata tilata, tuotteet ovat usein loppu ja Amazonin hinnat ovat edullisempia.

Defender-paketti ei yllättäen sisältänyt kosketusnäytön suojakalvoa. Kännykkämalleissa se on integroitu itse suojakoteloon. Kosketusnäytölle on kyllä suojakansi, mutta se estää tehokkaasti myös iPadin käytön eli ostoslistalle kannattaa lisätä myös suojakalvo jos sormenjäljet huolestuttavat.

Mitä iloa Utility series latch-paketista sitten on? Se tarjoaa mahdollisuuden kantaa iPadiä hihnassa ja takaa löytyy myös lenkki, johon voi pujottaa kämmenen. Nämä vaihtoehdot ovat käteviä jos iPadiä käyttää opetuksessa. Toki iPadin saa kiinnityshihnalla vaikka auton penkkiin kiinni.

Tablettien oheistuotteiden markkinat tulevat lähivuosina kasvamaan huikeasti. Olisi hienoa jos suomalaiset yritykset alkaisivat valmistaa telineitä, suojia, ym. oheistuotteita. Markkina-aluekin on nettikaupassa vaatimattomasti koko maailma. Testaan mielelläni prototyyppejä ja parannusehdotuksia jalustaan olisi jo mielessä. Ottaisiko joku kotimainen yritys haasteen vastaan?

Mobiilia kesäelämää

Pöydällä nököttävä tietokoneeni pölyttyy. Nykyään käytän useimmiten laitteita, joiden näytön koko on joko  3,5 tai 9,7 tuumaa. Näillä laitteilla kirjoitan ostoslistat, muistiinpanot, otan ja katson kuvia ja videoita, pelaan, jaan kuulumisia verkostoni kanssa, haen tietoa netistä ja opiskelen.

Luen paljon enemmän kuin ennen. Itseasiassa en ainoastaan lue, vaan hyödynnän kaikenlaista netistä löytyvää monimediaista materiaalia. Kirjat, lehdet, ym. kiinnostava materiaali kulkee aina mukana ja jos lapset pelaavat tabletilla, voin jatkaa lukemista sujuvasti kännykällä. Tuotan myös paljon enemmän materiaalia kuin ennen. Voin helposti yhdistää kuvia, videoita, ääntä  ja tekstiä ja jakaa lopputuloksen missä, miten ja kenen kanssa haluan.

Ulkomaanmatkat eivät enää nosta puhelinlaskuani. Varmistan, että hotellihuoneeseeni kuuluu langattoman verkon käyttöoikeus. (Vinkkinä, jos se ei kuulu peruspakettiin, liittymällä hotellin kanta-asiakasohjelmaan, sen saa yleensä kylkiäisenä.) Videopuhelu on näppärä, ilmainen keino näyttää lapsille millainen näkymä on hotellihuoneen ikkunasta ja onhan se paljon mukavampaa kertoa päivän kuulumisia kun näkee toisen.

Olin hiljattain San Josessa. Pitkää lentomatkaa varten latasin lukemista laidasta laitaan. Ei haitannut, vaikka lukemistoni ylitti hyllymetrin, kaikki kirjat mahtuivat sopuisasti 8,8 mm kansiin. Perillä majotuin hotelliin, jossa ei ollut turistikarttoja tai esitteitä. Niitä ei tarvittu, sillä kaiken tarvitsemansa sai ladattua mobiilisti. Kun aikataulut ja reitit oli katsottu ja ladattu, oli helppoa suunnistaa kohteeseen ja kohteessa. San Josessa oli jopa mahdollista tehdä puutarhakierroksia kännykkäsovelluksen avustuksella. Nappia painamalla näit eri teemojen mukaiset puutarhat, sijainnin,  milloin puutarhassa oli seuraava esittelypäivä ja kuka esittelee puutarhaa.

Onko näistä laitteista muuta kuin verkon painoksi supisuomalisella mökillä? Makuasia, mutta minusta oli ihan mukavaaa lukea aamulla Hesari puutarhakeinussa mökilläkin. Sillä erotuksella, että tuuli ei viennyt sivuja eikä tullut turhaa jätepaperia, kun lehden luki 9,7 tuuman ruudulta. Myös pitkähkö automatka sujui mukavasti kun antoi laitteen lapsille takapenkille langattoman nettitikun kera. Tosin Mikkelin jälkeen 3G-verkko oli välillä vielä hakusessa.

Nettitikkuja ja paketteja kannataa vertailla. Itse päädyimme nettitikkuun, joka jakaa yhteyden langattomasti maksimissaan viidelle laitteelle. Tosin myyjä uskotteli miehelleni, että 3 Gt riittää kuukaudessa kaikkeen käyttöön. Näinhän ei todellakaan ole meidän perheessä, 3 Gt hujahti viikossa. Palvelun sai onneksi päivitettyä joustavasti 20 Gt 😀

Täytyy myöntää, että minusta mobiili kesäelämä on mukavaa. Olipa kyse unohtuneesta raparperipiirakan ohjeesta tai tuntemattomasta kalasta, joka juuri tarttui virveliin, apu on lähellä.

Mobiili mahdollistaa myös iloisten hetkien jakamisen, kun saatu kala oli tunnistettu, nappasin ylpeästä kalamiehestä ja kalasta kuvan ja jaoin sen isovanhemmille suoraan rantakalliolta.

Opettaminen yksityisasiasta yhteiseksi asiaksi

Bloggasin viikko sitten koulun päivittämisestä.  Kiitos kaikille teille, jotka kommentoitte joko blogissa, Twitterissä tai Facebookissa. Kaikki kommentit eivät liputtaneet uuden oppimisteknologian tai  yhteisöllisen oppimisen puolesta. Koettiin, että omassa päässä oleva tieto tai osaaminen on parasta pitää visusti itsellään, jakamalla se ikään kuin laimenisi ja arvo työntekijänä vähenisi.

Tosiasia on, että laitteet eivät ole koulun päivityksen ydin vaan ihmiset ja asenteet.  Koulussa opiskellaan edelleen oppiaineita, mitataan tietyn asian muistamista tietyllä hetkellä  ja arvioidaan yksilösuorituksia.  Pärjääkö näillä eväillä tulevaisuudessa?

EK:n Oivallus-hankkeen loppuraportti kehottaa kouluja valmentamaan rohkeita ja yhteistyötaitoisia kokeilijoita. Hankkeen päätösseminaarissa kuultiin Kirsi Juvan kooste aiheesta  millainen koulutus valmentaisi 2020-luvun töihin. Raportissa toistuvat verkosto-osaaminen, yhteistyötaidot ja moniosaajuus. Kirsi Juva toteaa esityksessään, että tarvitaan mahdollisuusajattelua, rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin ja vimmaista kokeilemista. Ei yksin vaan ryhmissä, kokemuksia ja asiantuntijuutta jakaen.

Tämä on juuri sitä koulun päivityksen ydintä. Uudet laitteet tai sovellukset eivät muuta mitään jos kulttuuri ei muutu. Opettajatkin ovat pääsääntöisesti yksilösuorittajia. Jokainen suunnittelee omat tuntinsa ja vetää ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Joskus tehdään projektitöitä, joissa on useampi opettaja, rinnakkaisluokka tai toinen luokka-aste mukana. Resurssiopettajien myötä, samassa luokassa voi olla kaksi opettajaa, mutta tämä on poikkeuksellista. Opettajien palkkausperuste on edelleen pidetty oppitunti ja kehittämisresurssit ovat niukat. Näin ollen tiimiopettajuus, yhteiskehittely ja laajemmat projektit ovat haaste.

Monesti sosiaalisen median koulutuksissa opettajat kysyvät mistä he ottavat ajan kaiken tämän uuden oppimiseen. Nykytilanteessa opettajat valmistelevat opetuksensa yksin. Kuitenkin maa on täynnä ihan samoja asioita opettavia kollegoja. Kynnys jakaa ”omaa” materiaalia netissä on yllättävän suuri. Jakamista tapahtuu harvoin edes saman koulun sisällä ja tämä koskee kaikkia kouluasteita.

Jakaminenkin perustuu yleensä vaihdantaan. Minä valmistelen tämän, tee sinä tuo ja sitten vaihdetaan päikseen. Todellinen muutos lähtee siitä, että tehdään aidosti yhdessä, jolloin jokainen tuo pöytään kokemuksensa ja osaamisensa. Yhdellä on vuosien opetuskokemus, toinen on sujuva netin käyttäjä, kolmannella on työelämäverkostoja, jne. kun työstämiseen otetaan vielä oppilaat mukaan, lopputuloksena on oppimisprosessi, jossa opitaan ja kehitetään sekä sisältöä että metataitoja.

Tämä on sitä aitoa koulun päivitystä, jossa jokaisen merkityksellinen osaaminen koituu yhteiseksi hyväksi. Kuten Kirsi Juva toteaa, opettaminen muutuu yksityisasiasta yhteiseksi asiaksi.