Tervetuloa opiskelemaan orientaatio virtuaalikampuksellamme

Otsikon teksti saattaa jo olla totta. Olisikohan seuraava tarinakin kohta totta?

Oppilaitoksen älyhaku käy läpi tuhansia avoimia profiileja verkossa päivittäin. Sopivan profiilin omaavalle henkilölle lähtee automaattisesti yhteydenotto, jossa tiedustellaan halukkuutta opiskella soveltuvaksi katsottua alaa ja kutsu saapua virtuaalikampukselle haastatteluun.

Henkilö hyväksyy kutsun ja osallistuu oppilaitoksen virtuaalikampuksella soveltuvuustestiin. Hänen identiteettinsä varmistetaan älykännykän sormenjälkitunnistimella. Hän saa tiedon hyväksymisestään valitsemallaan tavalla eli viestillä cloudbinderiin (korvaa tulevaisuudessa facebookin). Kaverit ja sukulaiset onnittelevat häntä virtuaalilahjoilla.

Hyvissä ajoin ennen opintojensa alkua hän käy tutustumassa tulevaan kurssitarjontaan ja tiloihin virtuaalikampuksella. Hän tutustuu samalla tuleviin opettajiinsa, jotka esittelevät holodeckeille rakentamiaan kursseja ja tulevan lukuvuoden mixed reality oppimisyhteisöjä. Kierrokseen kuuluu myös uusille opiskelijoille tarkoitettu nimen kaivertamien virtuaaliseinän, joka ei ole ihan helppoa jos ei ole aiemmin käyttänyt virtuaalitalttaa. Lopuksi piipahdus virtuaalikirjastoon, jossa voi ladata tulevien kurssien materiaalit audio, video tai tekstimuodossa.

Ensimmäisessä fyysisessä tapaamisessa kaikki ovat jo vanhoja tuttuja keskenään. Ryhmäytyminen oli virtuaalipallomaailmassa, jossa tehtävänä oli pelastaa koko ryhmä kaiken imevältä mustalta aukolta ja lopuksi taiteilla täpärästi pelastettu porukka kolmen virtuaalimaailman läpi keräten samalla sinne tänne siroteltuja kurssiavaimia ovelasti naamioituneilta opettajilta.

Utopiaa, kauhuskenario vai tuiki tavallista opiskelua vuonna 2020?

Kuka olet ja missä se näkyy?

Tiesitkö, että 3 – 7-vuotiaista 51 %, 8 – 12-vuotiaista 92 % ja 13 – 17-vuotiaista 99 % käyttää internetiä? (TNS Gallup Yippee-tutkimus 2008)

Internet on itsestään selvyys y- ja z-sukupolville. He haluavat näkyä, kuulua, saada arvostusta ja verkostoitua. Osaaminen, kokemukset ja mielipiteet ovat julkisia. Identiteetti rakentuu verkossa jo varhain. Googlaa minut ja näet kuka minä olen ja ketkä kuuluvat verkostooni.

Tämä uusi avoimuus leviää toki myös vanhemman sukupolven edustajiin ja vähitellen sosiaalisen median pelisäännöt ja mahdollisuudet kolahtavat. Kouluttajat ja yrittäjät verkostoituvat facebookissa ja ning-alustoille. He kommentoivat blogeissa ja heitä seurataan twitterissä, friendfeedissä ja slidesharessa.

I scratch your back you scratch mine. Jos joku seuraa sinua tai kommentoi blogiasi, on tietysti kohteliasta toimia samoin. Jos oman osaamisen julkituomisella on kaupallista merkitystä, nyt se onnistuu helposti ja vielä ilmaiseksi. Toiset kehittävät tästäkin bisnestä, vinkkejä Michelle Villalobosin esityksestä.

Syksy Second Lifessa

primperfecttalkbusfin_001, originally uploaded by mervijan.

Primperfect on Second Lifessa ilmestyvä sisustus- ja puutarhalehti. Uusimmassa numerossa voit tutustua mm. New England-saaren syksyn väreihin.

Onko riskin välttäminen isompi riski kuin riskin ottaminen?

Kun tulee puhe sosiaalisesta mediasta, moni yritys vetoaa edelleen riskeihin. On parempi pysyä pois kun siihen liittyy niin paljon riskejä. Herää kuitenkin kysymys, missä vaiheessa riskin välttäminen on suurempi riski kuin riskin ottaminen?

Jos yritysjohto, markkinoinnin ja viestinnän väki on ollut koulun penkillä viimeksi joskus 1980-luvulla ja Kotlerin neljäs painos on edelleen yhtä kuin raamattu, näyttää riskimittari punaista.

Monissa yrityksissä käytetään paljon aikaa ja energiaa puheenvuoroihin, joissa todistellaan miksi asioita ei pidä muuttaa. Jos edes puolet tuosta energiasta käytettäisiin uusien mahdollisuuksien tutkimiseen, oltaisiin jo pitkällä.

Ehkä sosiaaliseen mediaan suhtaudutaan yrityksissä tunteella, koska kyse ei ole ainoastaan viestinnän tai markkinoinnin välineistä. Kyse on uudesta kulttuurista, jossa toiminta ja todellinen osaamien on läpinäkyvää (niin myös osaamattomuus). Johtamista ei voi rakentaa tiedon panttaamiselle tai ihmisten kyykyttämiselle.

Tyytymättömän asiakkaan tai entisen työntekijän viesti tavoittaa ihmisiä nopeammin kuin koskaan. Viestiä ei voi sensuroida eikä pysäyttää. HUOM TÄMÄ ON SE TODELLINEN RISKI.

Puhutaan siis oikeista riskeistä ja näitä riskejä otetaan monessa yrityksessä päivittäin. Asiakas joutuu odottamaan tuotetta tai palvelua kohtuuttoman kauan, yritys ei vastaa sähköposteihin, työilmapiiri on huono ja viestintä on yhtä kuin se mitä esimies määrää.

Yritysjohdon olisi syytä katsoa peiliin. Miten työtekijöitä ja asiakkaita kohdellaan? Siis oikeasti.

Eikö sosiaalinen media kolahda?

Blogini on viettänyt hetkellistä hiljaiseloa työhässäkän ja kipeän niskan vuoksi .  Viime viikon perjantaina kolahti kuitenkin sen verran kovaa, että asiasta täytyy bloggata.

Kenties kuulut työpaikallasi siihen vähemmistöön, joka pitää sosiaalista mediaa tärkeänä, jopa mullistavana asiana? Olet ehkä puhunut asiasta kahvihuoneessa, osastokokouksissa, johdolle, ym. , mutta koet ettei sinua vieläkään oteta vakavasti.

Kuullostaako tutulta?  Tosin mitä enemään perinteisessä mediassa kerrotaan sosiaalisesta mediasta, sitä enemmän tieto/tuska kasvaa nelikymppisten ja viisikymppisten keskuudessa. Joku on saattanut jo tulla varovaisesti kyselemään, että mistä oikein puhuitkaan viime kokouksessa…

Lobbattuani nyt noin vuoden omassa organisaatiossani sosiaalisen median puolesta, välillä laihoin ja välillä olemattomin tuloksin, sain viime viikon perjantaina jälleen tilaisuuden puhua aiheesta. Tällä kertaa älysin vaihtaa näkökulmaa.  Vanha viestini oli, että sosiaalinen media on tärkeä juttu, jota emme voi sivuttaa. On blogia, wikiä, twitteriä, ym. ja näitä pitäisi oppia käyttämään tai joudamme vähitellen museoon.

Perjantaina aiheeni oli sosiaalinen media aikuisopiskelijan oppimisympäristönä. Lähdin liikkeelle siitä, että alle kolmikymppiset opiskelijamme pääsääntöisesti elävät  sosiaalisen median maailmassa, vanhemmat eivät. Välissä on kuilu. Meidän kouluttajien tehtävänä on perustella näille opiskelijoille, että tarttis rakentaa silta kuilun yli ja antaa heille työkaluja siihen, jotta he pärjäisivät jatkossa työelämässä. Elinikäinen oppiminen jää haaveeksi ilman tätä siltaa. Mikäli emme kouluttajina anna opiskelijoillemme eväitä työelämässä pärjäämiseen, olemme epäonnistuneet pahasti.

Tämä näkökulma kolahti ja kiinnostus heräsi. Tuli myös ymmärrys siitä, että oma silta täytyy rakentaa ensin. Se vaatii työtä, mutta synnyttää myös ymmärrystä opiskelijan tuskaan ja neuvottomuuteen kuilun partaalla.

Tässä esitykseni. Onnea kolahtavan näkökulman metsästykseen!